Itkin kun mies tuli töistä kotiin, meidän vauvamme oli eksynyt matkalla luoksemme.. ja nyt hänet otetaan meiltä pois.  Mies ei sanonut sanaakaan, meni keittiöön ja kuulin kuinka olutpullo avattiin.  Etkö ymmärrä mitä juuri sanoin.. meidän vauvamme otetaan meiltä pois, sanoin uudelleen. Mies ei puhu vieläkään mitään, menee makuuhuoneeseen ja soittaa äidilleen. Hän puhuu mieluummin äitinsä kanssa tästä, kuin minun. Hän haluaa äidin lohtua... Olen ihan turta... tuska raastaa sieluani, haluaisin niin itkeä miehen olkaa vasten, mutta en voi häiritä hänen puheluaan

Illalla miehen äiti soittaa vielä minulle lohduttaakseen. Kertoo kuinka hänelle meinasi tulla keskenmeno odottaessaan miestäni, mutta hän, maatalon tytär ikänsä töitä tehneenä omasi niin vahvat vatsalihakset, että kykeni pitämään lapsen sisällään. Ei nykyajan naiset siihen pysty..

Aamulla menen taksilla yksin sairaalaan.. en pysty edes itkemään.. olen lamaantunut..  Lääkäri tutkii ultraäänellä tilanteen.. myhäilee ja sanoo lopulta. Ei hätää rouva, sikiö on siellä missä pitääkin. Pieni hematooma on kohdussa, se on ilmeisesti aiheuttanut kivut ja niukan vuodon.. Viikko sairaslomaa ja parin viikon päästä uudelleen sairaalaan ultraääni tutkimukseen.. Hän antaa minulle ensimmäiset kuvat vauvastani.. pienenpieni.. alle sentin  pituinen

Vauva... saan pitää oman pienen vauvani.. Pysy luonani, kuiskaan, äiti rakastaa sinua...

Minulla on salaisuus...

Maailmankaikkeuden kokoinen salaisuus, höyhenenkeveä ja hauras...

Pidän sen tiiviisti itselläni, en halua kenenkään jakavan sitä kanssani... en vielä...

Haluan pitää sen  vielä tämän illan.. tuntea kuinka se täyttää minut, muuttaa koko maailman. En enää koskaan ole vain minä..

Näin viime yönä unta: Pienen pieni tyttö.. kiharahiuksinen, istui Saturnuksen renkaalla ja heitteli taivaalle tähtiä. Taivaalla luki timantteina kimallellen: Äiti, olen tulossa.. rakasta minua...

Tänään kuulin uutisen puhelimessa... Onneksi olkoon Rouva ... Teille on tulossa perheenlisäystä..

Minulla on salaisuus...

Olin hieman myöhässä ja juoksin kiireellä takasin töihin lounastauolta. Työkaverini Mailis oli vakavan näköinen. ”Irmeli” hän sanoi hiljaa, ”älä säikähdä, kaikki on hyvin” Pelästyin, salama kulki läpi vartaloni. ”Mitä on tapahtunut?” sain kuiskatuksi.  ”Kaikki on ihan hyvin nyt, sairaalasta soitettiin, äitisi on tuotu tänne Helsinkiin ja hänet on leikattu aamulla.”  Sormenpäissäkin kihelmöi äskeinen pelästyminen.. istahdin tuoliin... ..Äiti..

 ” Missä sairaalassa hän on, mitä on tapahtunut?”  Mutta Mailis ei tiennyt muuta, kuin että äitini oli Unioninkadulla ja häntä sai mennä katsomaan iltapäivällä.

Loppupäivä kulki hitaasti, palvelin asiakkaita kuin unessa. Kun kello tuli viisi, Mailis antoi minulle luvan jo lähteä, hän sulkisi liikkeen. Juoksin pitkin Esplanadia ja käännyin Unioninkadulle, olin kymmenessä minuutissa sairaalan pihalla. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua...  Voi äiti..

Neuvonnasta minut ohjattiin ensin sairaanhoitajan puheille, joka kertoi mitä oli tapahtunut. Äidilleni oli tehty elinsiirto.. Leikkaus onnistui hyvin, mutta äitini oli hyvin heikossa kunnossa. Sain viipyä vain hetken hänen luonaan.

Äiti oli unessa kun istahdin hänen vuoteensa viereen..

Äiti.. huusin äänettömästi... Äiti, sinun on pakko selvitä tästä, minä tarvitsen sinua vielä.. Me kaikki tarvitsemme sinua vielä.. Anna anteeksi äiti, jos en ole kertonut sinulle kuinka paljon rakastan sinua.. Kosketin hänen haurasta kättään varovasti.. Hän oli niin pieni, kuihtunut olemattomiin pitkän sairautensa aikana..

Minä iloitsin.. äitini oli saanut uuden elämän tänään.. jossain toisaalla jonkun toisen tytär, poika, äiti, isä, itki.  -Hän oli menettänyt läheisensä

Olimme olleet naimisissa kaksi kuukautta ja hänen sairautensa oli yhtäkkiä mennyt huonompaan suuntaan. Aamuisin sormet olivat jäykät, hän ei päässyt yksin vesisängystä pois, ei pystynyt itse pukemaan sukkia jalkaansa, ei saanut napitettua paitaansa, ei sidottua kengännauhoja. Onneksi se aina helpottui päivänmittaan. Kunhan aamusta selvittiin, kaikki oli paremmin ja hän kävi töissäkin.

Puin hänelle sukkia.. ”Perkeleen akka, älä väännä sitä jalkaa”

Hän rakastaa minua... hän luottaa minuun... onneksi minulla on joku joka rakastaa minua.

Uuden joululahjaksi saamani vaaleanpunaisen flanellisen yöpäidan helmat kutittivat paljaita varpaitani. Olin melkein arvannut, että saisin sellaisen, sillä olin nähnyt äidin ompelevan jotain ja piilottelevan sitä minulta. Menin olohuoneeseen ja käperryin nojatuoliin lukemaan uutta kirjaani joulukuusen kynttilöiden valossa. Se kertoi pienestä runotytöstä, Uuden kuun Emiliasta.. oli niin hämyistä, että tuskin näin kirjaimia, en siltikään sytyttänyt valoja.  Vanhempani eivät edes huomanneet minua, he kuuntelivat radiosta iltahartautta.

Mietin päivänkulkua. Aamulla aikaisin heräsin siihen, kun isä huuteli, haluaako joku tulla koristelemaan joulukuusta. Nousin ylös pikkuveljeni kanssa ja juoksimme avaamaan ensimmäiseksi joulukalenterin viimeisen luukun. Sieltä tuli jouluseimi, niinkuin aina ennekin. Söimme pikaisen aamupalan, hopeateetä ja  leipäpalan. Isä oli juuri ehtinyt laittaa kuuseen kynttilät ja me saimme jatkaa koristelua. Kuuseen tuli omatekemiä koristeita ja kaunista kultanauhaa.. Se oli maailman kaunein joulukuusi.

Puolen päivän aikaan isä oli lämmittänyt joulusaunan, saunominen kesti kauan, olihan meitä 11 henkeä. Isot tytöt kävivät yhdessä, isot pojat yhdessä, Isä keskimmäisten poikien kanssa ja minä äidin ja pikkuveljen kanssa.

Puimme päälle ja  odotimme kun äiti laittoi isojen tyttöjen kanssa ruokaa. Vaikka pöytä oli suuri.. se ihan notkui. Lanttu-, makaroni- ja porkkanalaatikkoa, karjalanpaistia, silliä, keitettyjä punajuuria, perunoita, kinkkua, karjalanpiirakoita, munavoita. Jälkiruoaksi oli äiti keittänyt rusinasoppaa..

Emme olisi millään malttaneet odottaa joulupukkia.. Ja vihdoinkin soi ovikello, isä meni avaamaan.. pukki oli vain jättänyt rappusille monta suurta  lahjasäkkiä. Istuimme kaikki olohuoneessa ja isä jakoi lahjat... minä sain villasukat, uuden yöpaidan, uuden kirjan: Pieni runotyttö, ja sukset. Sukset tosin oli naapurin Sadun vanhat. Tunnistin ne kyllä, ne olivat ruskeat puusukset lenkkisiteillä ja niiden kärjissä luki Valtonen. Kyllä niillä kelpaisi laskea mäkeä ja hiihtää kouluun peltoja pitkin.

Isoveli soitti poljettavalla urkuharmonilla joululauluja... Oli pimeää..

Menin pukemaan uuden yöpaitani päälle ja laitoin villasukat jalkaan. Otin kirjan käteen ja hiivin hakemaan omenan...

Olin onnellinen uudessa vaaleanpunaisessa flanelliyöpaidassani

Mutta.. olin ollut jo helpottunut siitä, että opiskelut päättyvät ja voisin muuttaa takaisin  kotipaikkakunnalleni. Siinä yhteydessä olisi ollut helppo purkaa kihlaus ja lähteä tavallaan karkuun koko asiaa.

Jos jäisin tänne töihin, tarvitsisin paikan tavaroilleni pariksi viikoksi. Asunto vapautuisi vasta kahden viikon päästä siitä, kun minun piti muuttaa pois opiskelijaasunnostani.  Hän asui vielä äitinsä luona, mutta sinne saisin tavarani ja itse voisin mennä kotiin vanhempieni luokse maalle.  Mutta se tarkoittaisi sitä, etten voisi vielä purkaa kihlausta..

Mitä minä teen...muutto kotiin maalle ja mahdollinen työttömyys.. ja ahdistuneisuus kotona, mutta vapaus Hänestä.  Vai oma asunto ja hyvä työpaikka Helsingissä.. mutta Hänen kanssaan jatkaen.. Epäilin, ettei minulla olisi riittävästi omaa tahtoa lopettaa suhdettamme jos jäisin..

Tuntuu siltä, että pää räjähtäen hajoaa atomeiksi..

Hän pyysi ja vaati meitä menemään kihloihin, mutta minä en olisi halunnut.. Oikeastaan olisin halunnut lopettaa koko seurustelun, en vain saanut sitä sanotuksi. Pidin hänestä kyllä.. rakastinko, en tiennyt.. ja vaikka hän sai minut tuntemaan itseni hyväksytyksi, hän sai myös tuntemaan siltä, että hän oli koko maailmassa ainoa joka sen tekee. Kuinka voisin siis jättää sen ainoan ihmisen joka tietää mikä olen ja silti hyväksyy minut. Sitäpaitsi vanhempani ja sisarukseni pitivät hänestä.. ja kaikki muutkin.

Tyynesti otin onnittelut vastaan.. Kyllä.. kyllä minua onnisti... Aivan.. hän on hyvä mies...  Varmasti tulen onnelliseksi.. aivan varmasti..

Haukoin henkeäni pinnan alla...

Minulla ei ollut hyvä viinapää... maailma keinui jo alkuillasta.. Hän oli tyytyväinen, asiat helpottuivat huomattavasti. Hän vei minut makuuhuoneeseen.. sammutti valot.. sytytti kynttilän.. Katselin itseni vierestä kun riisuin.. sujahdin peiton alle, vapisin. Hän riisui myös ja tuli viereeni.. kosketti ja siveli vaativasti...

Katsoin säälien minua. Se tapahtui taas, vaikka olin vannonut viisi vuotta sitten, ettei kukaan enää koskisi minuun siten. Vaikka olin vannonut, ettei minun ikinä enää tarvitsisi kokea sitä tuskaa, pelkoa, nöyryytystä, vihaa.

Hän huomasi kyyneleeni jälkeenpäin. Kuinka hän suuttuikaan..  Mitä helvettiä!!.. kuulin huudon... mitä helvettiä sä käyttäydyt tuolla tavalla, etkö tajua että pilasit tämän hetken. Pilasit meidän ensimmäisen kertamme..

 Anna  anteeksi, lupaan etten itke enää, lupaan että ensi kerralla olen parempi. Älä suutu minulle... lupaan että unohdan sen mitä minulle on tehty joskus. Lupaan ettei se enää vaikuta minuun näin. Kunhan et vain ole minulle vihainen...  Kunhan vain pidät minusta..

Minä lupaan...

Koulussa lähelleni hakeutui usein vuotta ylempänä oleva poika. Tiesin, että hän sairasti parantumatonta, hitaasti vammauttavaa tautia.  Tuo sairaus oli kyllä minulle tuttu, eräällä sukulaisellani oli se ja tiesin mihin se johtaisi. Ei se mitään haittaa.. tuo poika oli kaikin puolin mukavaa juttuseuraa. Pikkuhiljaa lähennyimme ja viihdyimme hyvin yhdessä. Molemmat siipirikkoja.. tiesin, että hänellä on omat ongelmansa niinkuin minullakin omani. Hänellä enemmän fyysiset, minulla henkiset...

Aloimme varovaisen seurustelun.. Ensimmäinen poikaystävä... ensimmäinen suudelma.. Kerroin hänelle salaisuuteni ja hän minulle omansa. Vihdoinkin minulla oli joku joka hyväksyy minut.. joka tarvitsee minua.. joku joka sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi..  Joku, jonka mielestä en ollut likainen.. halpa..

Seksi ei kuulunut seurusteluun, hänellä oli senkin suhteen ongelmia, aivan kuten minullakin ja olimme molemmat tyytyväisiä suhteen tilaan... Kyllä senkin aika koittaisi, olin varma siitä... En pääsisi sitä karkuun..