Kuuma kesä loppuu ja seison oppikoulun pihalla. Jännittää ja pelottaakin, koulu on niin suuri ja oppilaita on paljon. Olen jo iso tyttö, 11-vuotias ja äiti sanoi ettei näin isot enää pelkää kouluun menoa. Yritän olla niin, ettei kukaan huomaa miten minua jännittää.

 

Isossa juhlasalissa meidät jaetaan luokkiin, omalle luokalle tulee vain muutama tuttu samasta kansakoulusta mistä minäkin tulin. Ei se mitään, juttelin jo yhden mukavan Anu- nimisen tytön kanssa. Harmi vain, että hän asuu ihan kaupungin toisella laidalla 10 kilometrin päässä.

Ekana päivänä vain tutustutaan  kouluun. Käydään katsomassa missä on rehtorin huone, voimistelusali, pukuhuoneet, ruokala, käsityö- ja piirustusluokat. Kaikki tunnit pidetään eri luokkahuoneissa  ja kaikissa aineissa on eri opettajat.  Täällä ei syödäkkään enää omassa luokassa ja aina kun menee syömään, pitää näyttää oppilaskortti. Minä saan ilmaisen ruoan, jotkut yläluokkalaiset joutuvat maksamaan ruoasta tai sitten heillä on omat eväät mukana.

 

Minä olen ensimmäinen meidän perheessä, joka lähti oppikouluun. Muut ovat menneet kansalaiskouluun  ja ammattikouluun. Vanhemmat sanovat, että olen viimeinen toivo ja minun täytyy olla hyvä koulussa.  On pakko tehdä läksyt hyvin ja opiskella niin, etteivät he pety...