Olin juuri palvellut äärimmäisen hankalaa asiakasta ja olin hieman pahoilla mielin. Asiakas oli vanhempi ruotsia puhuva rouva, joka tiuski minulle kun en osannut selittää kaikkia tuotteen ominaisuuksia ruotsin kielellä. Harmittelin itsekseni, etten ollu vielä lukiossakaan opiskellut Ruotsia tosissani. Olin ajatellut, etten sitä kieltä koskaan tulisi tarvitsemaan asuessani koko elämäni kotiseudulla. Puhelin soi ja vastasin siihen tietämättä, että se puhelu muuttaisi paljon elämässäni.

"Täällä tuotantopäällikkö xx. Miehesi kertoi, että sinä olisit mahdollisesti juuri sopiva henkilö meidän yritykseemme. Tarvitsisimme pikaisesti juuri sinun koulutuksellasi olevaa ihmistä töihin. Voisitko tulla käymään ja keskustelemaan asiasta". Hämmennyin kovasti.. Eihän tietenkään siitä keskustelusta mitään haittaakaan ole, joten lupasin mennä seuraavana päivänä käymään siellä. Olin tosin itsekkin jo miettinyt työpaikan vaihtoa, myymälän työajat olivat epämukavat ja viikonloppuisinkin joutui olemaan töissä.

Illalla kotona puhuin asiasta miehelleni. Hän oli kovin innoissaan."Ajattele, oltaisiin samassa työpaikassa ja saisimme olla koko ajan yhdessä. Mikä loistava tilaisuus meille.."
Epäröin kovasti, toisaalta säännöllinen työaika, vapaat viikonloput ja parempi palkka houkutteli.. toisaalta 24 tuntia vuorokaudesta yhdessä.. onkohan se viisasta..
"Etkö rakasta minua enää? Etkö halua olla kanssani.. Jos et vaihda työpaikkaa, tiedän ettet rakasta minua.. Onko sinulla joku muu? Etkö muista ettei kukaan muu voisi sinua näin rakastaa.."

Ei tietenkään ole, tiedänhän minä että vain sinä minua rakastat.. tietenkin tulen sinne töihin...


Kuukauden päästä se tapahtui.. tein yhden elämäni suurimmista virheistä.. aloitin uudessa työpaikassa..

                                                   

Heräsin vatsakipuun, omituinen tunne alavatsalla ja hieman vertakin oli tihkunut. Pelästyin.. soitin ensimmäistä kertaa neuvolaan, onko tämä normaalia kun on raskaana? Hoitaja pyysi minut käymään ja pääsin tutkimuksiin samantien. Kohdunulkoinen raskaus todennäköisesti, sanoi lääkäri. Kuuntelin tyrmistyneenä... ei tämä voi olla totta... ei tämä voi tapahtua minulle. Olin jo niin pitkään toivonut lasta, mitannut kahden vuoden ajan joka aamu peruslämpöä.. käynyt tutkimuksissa  -onneksi mitään syytä ei ollut löytynyt siihen, ettei lasta ollut vielä alkanut kuulua . Ja nyt tämä... kohdunulkoinen raskaus, minulle sanottiin. Raskaus on keskeytettävä.. ehkä munasarjaa ei tarvitse poistaa jos on hyvä onni. Lääkäri antoi lähetteen ja kehoitti aamulla menemään sairaalaan...

 

Itkin kun mies tuli töistä kotiin, meidän vauvamme oli eksynyt matkalla luoksemme.. ja nyt hänet otetaan meiltä pois.  Mies ei sanonut sanaakaan, meni keittiöön ja kuulin kuinka olutpullo avattiin.  Etkö ymmärrä mitä juuri sanoin.. meidän vauvamme otetaan meiltä pois, sanoin uudelleen. Mies ei puhu vieläkään mitään, menee makuuhuoneeseen ja soittaa äidilleen. Hän puhuu mieluummin äitinsä kanssa tästä, kuin minun. Hän haluaa äidin lohtua... Olen ihan turta... tuska raastaa sieluani, haluaisin niin itkeä miehen olkaa vasten, mutta en voi häiritä hänen puheluaan

 

Illalla miehen äiti soittaa vielä minulle lohduttaakseen. Kertoo kuinka hänelle meinasi tulla keskenmeno odottaessaan miestäni, mutta hän, maatalon tytär ikänsä töitä tehneenä omasi niin vahvat vatsalihakset, että kykeni pitämään lapsen sisällään. Ei nykyajan naiset siihen pysty..

 

Aamulla menen taksilla yksin sairaalaan.. en pysty edes itkemään.. olen lamaantunut..  Lääkäri tutkii ultraäänellä tilanteen.. myhäilee ja sanoo lopulta. Ei hätää rouva, sikiö on siellä missä pitääkin. Pieni hematooma on kohdussa, se on ilmeisesti aiheuttanut kivut ja niukan vuodon.. Viikko sairaslomaa ja parin viikon päästä uudelleen sairaalaan ultraääni tutkimukseen.. Hän antaa minulle ensimmäiset kuvat vauvastani.. pienenpieni.. alle sentin  pituinen

 

Vauva... saan pitää oman pienen vauvani.. Pysy luonani, kuiskaan, äiti rakastaa sinua...

                                     

Minulla on salaisuus...

 

Maailmankaikkeuden kokoinen salaisuus, höyhenenkeveä ja hauras...

 

Pidän sen tiiviisti itselläni, en halua kenenkään jakavan sitä kanssani... en vielä...

Haluan pitää sen  vielä tämän illan.. tuntea kuinka se täyttää minut, muuttaa koko maailman. En enää koskaan ole vain minä..

 

Näin viime yönä unta: Pienen pieni tyttö.. kiharahiuksinen, istui Saturnuksen renkaalla ja heitteli taivaalle tähtiä. Taivaalla luki timantteina kimallellen: Äiti, olen tulossa.. rakasta minua...

 

Tänään kuulin uutisen puhelimessa... Onneksi olkoon Rouva ... Teille on tulossa perheenlisäystä..

 

Minulla on salaisuus...

                                            

                  

 

 

Olin hieman myöhässä ja juoksin kiireellä takasin töihin lounastauolta. Työkaverini Mailis oli vakavan näköinen. ”Irmeli” hän sanoi hiljaa, ”älä säikähdä, kaikki on hyvin” Pelästyin, salama kulki läpi vartaloni. ”Mitä on tapahtunut?” sain kuiskatuksi.  ”Kaikki on ihan hyvin nyt, sairaalasta soitettiin, äitisi on tuotu tänne Helsinkiin ja hänet on leikattu aamulla.”  Sormenpäissäkin kihelmöi äskeinen pelästyminen.. istahdin tuoliin... ..Äiti..

 ” Missä sairaalassa hän on, mitä on tapahtunut?”  Mutta Mailis ei tiennyt muuta, kuin että äitini oli Unioninkadulla ja häntä sai mennä katsomaan iltapäivällä.

 

Loppupäivä kulki hitaasti, palvelin asiakkaita kuin unessa. Kun kello tuli viisi, Mailis antoi minulle luvan jo lähteä, hän sulkisi liikkeen. Juoksin pitkin Esplanadia ja käännyin Unioninkadulle, olin kymmenessä minuutissa sairaalan pihalla. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua...  Voi äiti..

 

Neuvonnasta minut ohjattiin ensin sairaanhoitajan puheille, joka kertoi mitä oli tapahtunut. Äidilleni oli tehty elinsiirto.. Leikkaus onnistui hyvin, mutta äitini oli hyvin heikossa kunnossa. Sain viipyä vain hetken hänen luonaan.

Äiti oli unessa kun istahdin hänen vuoteensa viereen..

Äiti.. huusin äänettömästi... Äiti, sinun on pakko selvitä tästä, minä tarvitsen sinua vielä.. Me kaikki tarvitsemme sinua vielä.. Anna anteeksi äiti, jos en ole kertonut sinulle kuinka paljon rakastan sinua.. Kosketin hänen haurasta kättään varovasti.. Hän oli niin pieni, kuihtunut olemattomiin pitkän sairautensa aikana..

 

Minä iloitsin.. äitini oli saanut uuden elämän tänään.. jossain toisaalla jonkun toisen tytär, poika, äiti, isä, itki.  -Hän oli menettänyt läheisensä

                             

 

”Saatanan lehmä, varoisit vähän!” Nielin kyyneleitäni, eihän sitä tarkoita, ajattelin. Häntä vain sattuu ja silloin tulee sanotuksia kaikkea. Hän rakastaa minua, se on vain sen merkki. Hän rakastaa minua ja luottaa minuun. Luottaa etten jätä vaikka hän näyttääkin minulle tuskansa. Sitä tämä on, hän näyttää rakkauttaan. Nostin miestäni vesisängystä ylös, se vaati suuria ponnisteluja saada vähän päälle 100 kiloa jalkeille.  Joskus häneen sattui se, kun pinnistin voimani äärimmilleen saadakseni hänet pois sängystä.

 

Olimme olleet naimisissa kaksi kuukautta ja hänen sairautensa oli yhtäkkiä mennyt huonompaan suuntaan. Aamuisin sormet olivat jäykät, hän ei päässyt yksin vesisängystä pois, ei pystynyt itse pukemaan sukkia jalkaansa, ei saanut napitettua paitaansa, ei sidottua kengännauhoja. Onneksi se aina helpottui päivänmittaan. Kunhan aamusta selvittiin, kaikki oli paremmin ja hän kävi töissäkin.

 

Puin hänelle sukkia.. ”Perkeleen akka, älä väännä sitä jalkaa”

 

Hän rakastaa minua... hän luottaa minuun... onneksi minulla on joku joka rakastaa minua.