Toukokuu, kevät on kauneimmillaan. Koulussa tytöt kertoivat nähneensä jo sinivuokkoja uimarannan metsissä. Siispä lähdimme kävelemään sinne etsimään niitä. Olisi mukavaa ojentaa äidille sinivuokkokimppu.

 

Mopo pysähtyy vierelle. Mies, vanha ja parrakas mies kysyy tietä uimarannalle. "Haluaisiko joku teistä tytöistä lähteä näyttämään tietä, pääsisi samalla mopon kyytiin" Kaikki kolme olimme innokkaita, mutta vain yksi mahtui kyytiin.. minä onnekas.  

 

Nousin kyytiin, pidin lujaa kiinni mopon kiitäessä hiekkatietä pitkin. Pian olimmekin jo perillä. "Minä tiedän paikan missä on todella paljon suuria ja kauniita vuokkoja" mies sanoo. "Haluatko nähdä"  hän kysyy ja tarttuu käteeni kiinni. Halusin odotella muita tyttöjä, he varmaan  saapuisivat kohta. "Ei odoteta.. nyt mennään" hän sanoo ja lähtee raahaamaan minua syvemmälle metsään. Minua alkaa jo pelottaa.. Hän vie minut väkisin syvemmälle metsään.. kaataa suuren puun alle ja alkaa riisumaan housujani.. ja omiaan. Huudan ja itken. Hän pitää kättään suun edessä.. ja koskettaa minua sieltä, mistä ei saa.. Hokee: "ole hiljaa, setä vähän koittaa.. ole hiljaa setä tekee hyvää.."

 

Metsästä kuuluu rapinaa, mies pelästyy, nousee ja lähtee juoksemaan pois. Nyyhkytän ja vedän revenneitä housuja takaisin jalkaan. Mitähän äiti sanoo kun uudet housut on revenneet. En jää odottamaan tyttöjä vaan lähden kävelemään kotiin. En kerro kellekkään.. en ikinä..

 

Viikon päästä kysyn äidiltäni.. mitä tapahtuu jos joku tekee toiselle väkivaltaa.. Äiti havahtuu,  miksi kysyt. Purskahdan itkuun ja kieltäydyn puhumasta enempää. Illalla myöhään kerron kaiken siskolle...

 

Seuraavana lauantaina menen äidin kanssa torille, saan uuden markkinapallon.. Pois lähtiessämme äiti kysyy lähtisinkö käymään hänen kanssaan poliisiasemalla, katsomaan onko siellä se moposetä. En halua.. pelkään..

Sen jälkeen siitä ei ole puhuttu kuin kerran.. viiden vuoden päästä.

 

Vihaan sinivuokkoja...